|
|
|
Tarton rauha ry:n Helsingin Sanomissa itsenäisyyspäivänä 1997 julkaisema vetoomus
OLKAAMME ITSENÄISIÄ!
Emmekö sitten sitä olekaan - jo 80 vuotta? Virallisesti kyllä. Entäs kansana ja valtiona, suhteessa itseemme ja toisiin kansoihin? Eikö omana itsellämme olemisen tapa ja taso olekin vaihdellut, mitä tulee sen aitouteen, vaikkapa itsekunnioituksena? "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!" Eli: todellinen toisesta välittäminen edellyttää, että välitän itsestäni. Siihen kuuluu itsekunnioitus ja omien perusoikeuksien huomiointi ja esillä pitäminen suhteessa toisiin.
Kuinka todellisesta olemme sitten rakastaneet itseämme? Ainakin 1939 teimme sen, kun päätimme puolustaa itsenä olemisemme perusarvoja, maksoi se sitten mitä maksoi. Kansainliitto erotti talvisodan hyökkääjän jäsenyydestään. Taisteluamme ihailtiin esimerkillisenä. Toisen maailmansodan päätyttyä läntinen kansojen yhteisö kuitenkin jätti meidät talvisodan hyökkääjän armoille. Se kohteli meitä rauhanteossa vain entisenä vihollisena.
Seurauksena tästä oli, että valtiollisessa itsenäisyydessään nuoren kansan luottamus oikeuksiensa puolustamisen oikeutukseen ja mielekkyyteen horjui, osin taittuikin kokonaan. Sijalle tuli yhä enemmän, ei vain alistuminen pakon edessä toisen vaatimuksiin, vaan myös yhä enenevä turvautuminen peliin ja taitaviin pelinjohtajiin. Huomaamatta jopa samastuttiin hyökkääjään ja maamme yli kymmenennen osan riistäjään. Pyrittiin näkemään oikeutus sen hyökkäystoimille. Alistuttiin myös vaieten siihen, että naapuri jatkoi riistämiensä maamme osien hallussaan pitämistä. Kyseessähän ovat laillisten Tarton rauhan 1920 määrittämät alueemme, rauhan, jonka Neuvostoliiton hyökkäys 1939 rikkoi. Nuo alueet ovat myös pitkin koko itärajaamme valtaosaltaan ikiaikaista suomalaisasutusta ja kulttuurimme leimaamaa. Kysymys ei suinkaan ole vain Suomen Karjalasta. Kun asia nimetään "karjalakysy-mykseksi", työntyy sivuun se, että asia koskee koko Suomea ja kaikkia maamme seutuja ja heimoja yhtäläisesti. Olemmehan kuitenkin yksi Suomi "aina Hangosta Petsamoon".
Sotakorvausten suorittamisen valtavat ponnistelut ja uskomaton läpivienti oli vielä itsestämme välittämistä. Mutta sitten seurasi itsenäisyytemme tilassa vuosikymmeniä, jota läntisessä Euroopassa alettiin kutsua suomettumiseksi.
Kansa oli niin tottunut turvautumaan johtajiinsa, ettei se juuri lainkaan kohahtanut, kun silloinen presidenttimme toppuutteli Baltian maita niitten turhasta innosta itsenäisyytensä palauttamiseen eikä paheksunut Vilnan verilöylyä. Siitäkään ei syntynyt tuntuvaa mielenilmausta, että hän lähetti ulkoministerin vakuuttamaan Neuvostoliiton johdolle, ettei meillä ole mitään aluevaatimuksia. Saman hän toisti presidentti Jeltsinille tämän käydessä Helsingissä ETYK'in päättyessä. Ylipäätään heijastui hänen puhetavassaan se, että väkivallassaan menestyvälle kuului oikeutus määrätä vaikka mistä maitten ja kansojen välillä. Selvää on, etteivät johtajamme olisi voineet toimia suomettuneesti, ellei kansa olisi antanut, ikäänkuin käskenyt heidän tehdä näin puolestamme.
Tarton rauhan perustaa puolustaessamme edustamme kaikkein itsestäänselvintä pohjaa itsenäisenä kansana ja maana olemisessa. Se ei ole ulkopolitiikkaa vaan sen pohjaa. Pohjimmaista ja perustavinta omana itsenämme olemisessa, siis itsenäisyydessämme - juuri sitä olemme, kukin yksilöinä, yhteisöinä ja kansana aina myös erityisessä vaarassa hukata. Vetoamme - ja näin olemme tehneet aina perustamisestamme, 27.3.1990 lähtien, demokratiamme kansallisiin elimiin ja erityisesti ulkopoliittiseen johtoomme, että se alkaisi viivyttelemättä hoitaa luonnollisista luonnollisinta asiaamme, intressiämme, etuamme ja samalla velkaamme menneille ja tuleville suomalaisille sukupolville pitämällä hellittämättä esillä Suomen pakkoluovuttamien alueitten palauttamista, esittämällä neuvotteluja siitä Venäjän kanssa.
Selvää on, että aloitteen teko asiassa kuuluu meille. Miten voisi puolustaa sitä, että odottaisimme Venäjän aloitetta asiassa? Nykyinen valtiopäämiehemme on omaksunut toimintalinjakseen "En salli tämän asian nousevan ongelmaksi maittemme välillä, niin katkerasti kuin jotkut meistä tuntevatkin siitä." Eikö kuitenkin ole itsestäänselvää, että Suomen kärsimän ja yhä voimassa pidetyn vääryyden ei tarvitse jotenkin nousta ongelmaksi vaan että se -on sitä jo koko ajan? Todellisesti luonnollisia, puhumattakaan hyvistä keskinäisistä suhteista ei toki voi olla kahden kansan ja valtion välillä, ilman että vääryyden korjaaminen otetaan yhteisesti neuvoteltavaksi. Asia kuuluu tietenkin myös kansojen yhteisön elimen, YK:n, ETYJ:N ja varmaan välittömimmin Euroopan neuvoston pöydälle. Kysymys ei suinkaan ole katkeruudesta, vaan suomalaisten ihmisten ja heidän valtionsa välttämättömästä palaamisesta kuuntelemaan oman tuntemisensa, itsestään välittämisen, omantuntonsa ääntä - suhteessaan itseensä ja toisiin kansoihin. Ellemme suostu havahtumaan siihen, olemmeko ylipäätään mikään todellinen itse, jonka "näisyydestä" on kysymys?
Miten on juuri nyt? Venäjän presidentti käski meitä äskettäin vaikenemaan keskenämmekin "aluekysymyksestä". Kolme ja puoli vuotta aiemmin hän oli tuominnut "Karjalan liittämisen Neuvostoliittoon stalinistisena hyökkäyspolitiikkana, totalitarismin hyökkäyspolitiikkana". Tekikö äskeinen kumma kuperkeikka ja toisen maan mediain käskijäksi asettuminen ehkä perusoikeutemme ajamiselle palveluksen absurdisuudessaan? Välittyihän siinä nyt tietoa Euroopan Unioniin ja muuallekin maailmaan Suomen osana olevan vääryyden jatkumisesta tehokkaalla tavalla ja omaa valtiollista vaikenemistamme korvaten.
Herättäköön se meidät suomalaiset arvostamaan kaikkein itsestäänselvintä oikeuden tuntoa itsessämme, olimmepa sitten tavallisia kansalaisia tai poliitikkosuomalaisia!
Itsenäisyytemme 80-vuotisjuhlapäivänä
Tarton rauha ry.:n nimissä
Martti Siirala, puheenjohtaja
Aarre Rasi, varapuheenjohtaja
Heikki M. Uusilehto, sihteeri
|
|
