|
|
|
14.10.2007
Artikkeli on professori Pentti Virrankosken esitelm� Tarton rauha ry:n Tarton rauhan vuosijuhlassa 14.10.2007. Esitelm� edustaa kannanottojen osalta kirjoittajan mielipidett�.
Tarton rauhan tilaisuuden kuvia:
++
T�n� vuonna on kulunut 60 vuotta 1947 solmitusta Pariisin rauhansopimuksesta. Suomessa ei ole ollut aihetta juhlia sit�, mutta on t�rke�� muistaa, mit� maalle silloin tapahtui ja mill� perusteella. Kun minua on pyydetty kertomaan k�sitykseni n�ist� asioista, teen sen kuten monesti ennenkin.
Pariisissa pidetyn rauhankonferenssin yhteydess� syntyi 10. helmikuuta 1947 rauhansopimus Suomen ja maamme kanssa sotatilassa olleiden valtioiden v�lill�. Niist� ainoat t�rke�t olivat Neuvostoliitto sek� Iso-Britannia, jota nimit�n t�ss� lyhyesti Englanniksi.
Sopimuksen johdannossa sanotaan, ett� "Suomi, tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan" muun muassa Neuvostoliittoa ja Englantia vastaan, "on osaltaan vastuussa t�st� sodasta". Edelleen ilmoitetaan, ett� sodassa meit� vastassa olleet valtiot halusivat solmia Suomen kanssa rauhansopimuksen, "joka oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti" ratkaisisi aseleposopimuksessa syksyll� 1944 avoimiksi j��neet kysymykset.
Rauhanehdoista t�rkein on, ett� Moskovan rauhansopimus 12. p�iv�lt� maaliskuuta 1940 saatetaan j�lleen voimaan. Lis�ksi Suomi kuten sanotaan "palauttaa" Neuvostoliitolle Tarton rauhassa 1920 saamansa'Petsamon alueen. Moskovan rauhassa sovitun Hangon vuokra-alueen sijasta Suomi vuokraa Porkkalan seudun Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi 50 vuoden ajaksi. Suomen puolustusvoimien, erikoisesti ilmavoimien miehist�n ja materiaalin m��r� rajoitaan varsin v�h�iseksi.
Tarkastelen my�hemmin Pariisin rauhan syntyvaiheita ja kahta johdannon kohtaa: ett� Suomi oli syyllinen 1941-44 Neuvostoliittoa vastaan k�ym��ns� sotaan, ja ett� rauhansopimuksesta piti tulla oikeudenmukainen. Ensin on kuitenkin palautettava mieliin 1941-44 k�ydyn sodan eli lyhyemmin jatkosodan historiallinen tausta ja sen p��vaiheet.
Kahden 1917 perustetun valtion, itsen�isen Suomen ja Neuvosto-Ven�j�n suhteet rikkoutuivat jo 1918 siit� huolimatta, ett� neuvostohallitus oli tunnustanut ensimm�isen� Suomen itsen�isyyden. Suomen eduskunta taas oli tunnustanut neuvostohallituksen Ven�j�n hallitukseksi pyyt�ess��n silt� itsen�isyyden tunnustamista.
V�lirikko johtui muun muassa siit�, ett� kumpikaan hallitus ei uskonut vastapuolen pysyv�n kauan jaloillaan. Neuvostohallituksen p��mies Lenin apulaisineen yllytti vuoden 1917 lopulta l�htien Suomen sosialisteja vallankumoukseen laillista hallitusta eli senaattia vastaan. Yllytys johti sis�llissotaan, jossa Ven�j� aseisti kapinalliset ja avusti heit� muutenkin. Neuvostohallitus solmi my�s valtiosopimuksen kapinaa johtavan kansanvaltuuskunnan kanssa. T�m�n vuoksi Suomen senaatti katsoi aiheellisesti maamme olevan sodassa Ven�j�� vastaan.
Suomen hallitus puolestaan ei uskonut neuvostoj�rjestelm�n pysyv�n kauan voimassa ja pyrki 1918-19 liitt�m��n Ven�j��n kuuluvan It�-Karjalan Suomen yhteyteen poliittisin ja my�s sotilaallisin keinoin. Ilmeisesti arveltiin, ett� liitos voitaisiin varmistaa, ennen kuin Ven�j�n olot vakiintuisivat. Sen sijaan Suomen hallitus ei ryhtynyt 1919 avustamaan Leninin vastustajia Ven�j�n sis�llissodassa, mit� muun muassa kenraali Gustaf Mannerheim oli vaatinut.
Kun sitten osoittautui, ett� 1917 syntynyt j�rjestelm� s�ilyisi toistaiseksi sek� Suomessa ett� Ven�j�ll�, maiden suhteet vakautettiin Tartossa 1920 solmitulla rauhansopimuksella. Vuosien 1918-19 tapahtumat j�ttiv�t tietysti j�lkeens� ep�luuloja molemmin puolin. Moskovan dogmaattiset kommunistit pitiv�t sit� paitsi kaikkia demokraattisia maita mahdollisina vihollisina.
Suomen hallituksen id�npolitiikka oli Tarton rauhan j�lkeen korrektia. Suomi ei liittynyt Puolan johdolla 20-luvun alussa kaavailtuun reunavaltiopolitiikkaan, koska sen pel�ttiin vet�v�n maamme sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Jo 1920 Suomi liittyi Kansainliittoon, jonka p��tarkoituksena oli rauhan turvaaminen.
Ylioppilasj�rjest� Akateeminen Karjala-Seura harjoitti propagandaa l�hiosissa Ven�j�� asuvien heimolaisten tukemiseksi ja It�-Karjalan liitt�miseksi Suomeen, mutta 30-luvulla t�m� seura harrasti jo etup��ss� maanpuolustuksen vahvistamista. Suomen valtiovalta ei Tarton rauhan j�lkeen ollut osallisena Suur-Suomea koskeviin hankkeisiin.
Neuvosto-Ven�j�, vuodesta 1922 Neuvostoliitto, tuki Suomen Kommunistista Puoluetta, joka koetti yh� valmistella vallankumousta. T�m�, kuten my�s maamme puolustuslaitokseen kohdistuva vakoilu, huolestutti suomalaisia varsinkin vuoden 1930 kahden puolen.
Sittemmin Suomen ja Neuvostoliiton v�linen hy�kk��m�tt�myyssopimus, joka solmittiin 1932 Moskovan aloitteesta, ja Neuvostoliiton p��sy Kansainliiton j�seneksi 1934 rauhoittivat mielialaa. Suomalaiset olivat jopa niin luottavaisia, ett� maanpuolustuksen lujittaminen edistyi heikosti, vaikka suurpolitiikan taivaalla n�kyi mustia pilvi�.
Suomi pyrki 30-luvulla poliittiseen yhteisty�h�n ja puolustusliittoon Skandinavian maitten kanssa. Niiden hallitukset arvioivat kuitenkin suurvaltojen vaarallisuutta kukin omalla tavallaan ja toisin kuin suomalaiset. Ruotsissa arasteltiin my�s sen vuoksi, ett� Moskova suhtautui Pohjoismaiden l�hentymiseen aika �re�sti. Suurpolitiikan kiristyess� 30-luvun lopulla Saksan diktaattorin Adolf Hitlerin v�kivaltaisten toimien vuoksi Suomi oli poliittisesti yksin�inen maa. Kansainliittokin oli osoittautunut voimattomaksi ainakin Saksan suhteen.
Neuvostoliitossa v�itettiin talvisodan aikana ja sen kahden puolen Suomen olleen liitossa Ven�j�� vastaan "l�nnen imperialistien kanssa". Vuodesta 1941 alkaen meid�n taas kerrottiin olleen jo 30-luvulla salaisesti liitossa Hitlerin Saksan kanssa. Talvisota ei kuitenkaan johtunut t�llaisista luuloista.
Kun professori Aleksandr Tsubarjan Neuvostoliiton tiedeakatemiasta piti helmikuussa 1991 esitelm�n Turussa, h�n totesi, ettei talvisodan syyn� ollut Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin huoli Leningradin turvallisuudesta vaan halu laajentaa Ven�j�� ainakin keisarikunnan rajoihin asti. Niin ollen Suomi olisi voinut v�ltt�� sodan vain alistumalla n�yr�sti Stalinin valtaan, jos ei kerralla niin v�hitellen.
Suurpolitiikka alkoi kuumentua Adolf Hitlerin tultua 1933 diktaattoriksi. Moskovassa muistettiin h�nen teoksessa 'Mein Kampf1 esitt�m�ns� suunnitelma tehd� Ven�j�st� Saksan siirtomaa ja seurattiin valppaasti Hitlerin politiikkaa ja Saksan kiihke�� varustelua.
Huolestuneina ven�l�iset uhkailivat muun muassa Suomea. Vuosina 1938-39 Moskova yritti saada maamme suostumaan keskin�iseen avunantosopimukseen, mik� olisi vienyt Suomen Stalinin valvontaan ja Neuvostoliiton strategisen etupiirin osaksi. T�h�n Suomen hallitus ei suostunut. Avunantosopimus olisi johtanut ennen pitk�� siihen, ett� Suomeen olisi marssitettu neuvostojoukkoja, ja kun hyvin tiedettiin Stalinin hallitsevan Ven�j�� julmaa terroria harjoittaen, ei ollut syyt� antautua h�nen armoilleen.
Kun poliittinen j�nnitys oli Hitlerin h�ik�ilem�tt�mien toimien vuoksi huipussaan, Neuvostoliitto ja Saksa tekiv�t elokuussa 1939 hy�kk��m�tt�myyssopimuksen, jonka salaisessa pyk�l�ss� ne jakoivat It�-Euroopan etupiireihin. T�m� oli helppo tajuta, kun Stalin oli vaatinut Baltian mailta tukikohtia ja saanut ne suostumaan, ensimm�isen� Viron jo syyskuun lopulla.
Kun Suomi sai 5. lokakuuta kutsun Moskovaan neuvottelemaan "konkreettisista poliittisista kysymyksist�", aavistettiin vaarallisia vaatimuksia, ja Moskovaan l�hetetty valtioneuvos J. K. Paasikivi sai varsin sitovat ohjeet.
Stalin vaati Karjalan kannaksen lounaisosaa Koivistolle saakka sek� Suomenlahden ulappasaaria ja laivastotukikohtaa Hangon seudulta. N�ihin vaatimuksiin suostuminen olisi heikent�nyt pahoin maamme puolustusta. Uusi maaraja olisi ollut vain 30 kilometrin p��ss� Viipurista, ja Hangon seudun tukikohta olisi ollut vaarallinen sillanp��asema, kun Viron rannikko oli jo Neuvostoliiton k�yt�ss�.
Niinp� Suomen hallitus pani jo neuvottelujen alkuvaiheessa puolustusvoimat liikekannalle l�hes sodanajan vahvuudessa. Stalinin huonon maineen takia kansakunta asettui tukemaan hallitusta h�mm�stytt�v�n yksimielisesti. Stalin taas n�ki neuvottelujen aikana, ett� Suomi ei saisi mist��n mainittavaa tukea, ja ett� nimenomaan Hitler noudattaisi etupiirisopimusta. Siin� oli Suomen ja Saksan salaliitto!
Niinp� Stalin kuljetutti vahvan armeijan Suomen rajalle ja aloitti sodan marraskuun lopussa 1939. Kun h�n oli vakuuttanut jatkuvasti Neuvostoliiton rauhanrakkautta, hy�kk�ys t�ytyi naamioida puolustussodaksi j�rjest�m�ll� kuuluisat Mainilan laukaukset. Toinen propagandavaltti oli Otto Ville Kuusisen johtaman "Suomen kansanhallituksen" perustaminen. Suomen valloitus merkitsisi siis maan ty�v�enluokan vapauttamista kapitalistien sorrosta.
Suomen ty�v�ki puolestaan kirosi Mainilan laukaukset ja nauroi Kuusiselle. Maan puolustaminen onnistui sitten pitk�n aikaa niin hyvin, ett� Stalin hylk�si Kuusisen ja ryhtyi neuvottelemaan rauhasta Risto Rytin johtaman hallituksen kanssa. Oli siis saatu suuri torjuntavoitto.
Suomen kuuluisia liittolaisia ei n�kynyt sodan uhatessa syksyll� 1939. L�nsi-Euroopasta saatiin my�t�tuntoa eli kauniita sanoja. Saksasta ei sit�k��n. Sodan lopulla suunniteltiin Englannissa ja Ranskassa joukkojen l�hett�mist� Skandinavian pohjoisosaan tarkoituksena muka Suomen auttaminen. L�nsivallat nimitt�in halusivat p��st� valvomaan Pohjois-Ruotsin malmivaroja ja avata uuden rintaman Saksaa vastaan.
Kun Suomen taistelukyky oli heikentynyt pahoin, luvattua mutta t�ysin ep�varmaa apua ei voitu j��d� odottamaan. Stalin taas ei halunnut sodan laajenevan Skandinaviaan, koska se olisi saattanut Neuvostoliiton arvaamattomiin vaaroihin. Niinp� h�n suostui Moskovan rauhaan, joka s��sti Suomen itsen�isyyden mutta antoi Stalinille entist� paremman tilaisuuden painostaa maatamme.
Stalin n�et t�ht�si my�s rauhanteon j�lkeen Suomen valloittamiseen ja maan muuttamiseen neuvostotasavallaksi. Julkaistut tiedot osoittavat h�nen kehuneen upseereilleen jo huhtikuussa 1940, kuinka h�n oli saanut Suomen "pihteihin". Helsinki oli v�litt�m�sti uhattuna sek� Viipurista ett� Hangosta k�sin.
Stalin ei puhunut Virosta, joka oli viel� muodollisesti itsen�inen, mutta sinne tukeutuneet neuvostokoneet olivat pommittaneet Suomea jo talvisodassa. Maamme valloituksesta tehtiin suunnitelma, ja ulkoministeri Vjatseslav Molotov kysyi marraskuussa 1940 Hitlerin kantaa t�h�n hankkeeseen. Kun h�n varoitti Stalinia, t�m� luopui siin� vaiheessa Suomen valloittamisesta.
Tietysti Suomen johtomiehetkin n�kiv�t maan vaarallisen aseman ja pyrkiv�t vahvistamaan sit� sotilaallisesti ja poliittisesti. Uuden rajan l�hist�lle ryhdyttiin rakentamaan linnoitusketjua, armeija pidettiin vahvana ja Mannerheim sen ylip��llikk�n�, sotatarvlketeollisuutta tehostettiin. Moskovan rauhan j�lkeen yritettiin my�s saada uudelleen aikaan yhteistoimintaa Skandinavian maiden ja syksyll� 1940 viel� pelk�n Ruotsin kanssa. Moskova kielsi kuitenkin tylysti n�m� pyrkimykset. Vaara n�ytti entist� suuremmalta, kun Viro, Latvia ja Liettua oli kes�ll� 1940 yhdistetty v�kivalloin Neuvostoliittoon.
N�m� toimet eiv�t riitt�neet neuvostoarmeijan uhatessa maatamme. Suomi tarvitsi vahvan liittolaisen, ja sen j�lkeen kun Hitler oli murskannut kev��ll� 1940 Ranskan sek� vallannut Tanskan ja Norjan, oli j�ljell� vain yksi mahdollisuus. Englantikin oli nyt poissa pelist� Suomen kannalta, ja Yhdysvallat oli kovin kaukana eik� paljon piitannut Euroopasta.
Kun Saksa alkoi kes�st� 1940 l�htien osoittaa kiinnostusta Suomeen, reaktio oli n�in ollen my�nteinen siit� huolimatta, ett� Hitler oli ollut talvisodan aikana j��kylm� Suomea kohtaan eik� valtaosa suomalaisia pit�nyt h�nest�. Johtomiehist� Ryti ja V�in� Tanner vihasivat Hitleri� ja h�nen aatteitaan, Mannerheim halveksi h�nt�. Mutta kun kysymys oli Suomen olemassaolosta, n�m� miehet ottivat huomioon realiteetit.
Hitler tuki syksyst� 1940 l�htien Suomea yh� tuntuvammin mutta hintana oli yhteisty�, jonka otaksuttiin suuntautuvan Neuvostoliittoa vastaan. Maamme sai ostaa Saksasta aseita ja muuta sotamateriaalia, mutta vastineeksi Suomen sotilaiden t�ytyi osallistua yhteisty�n suunnitteluun, joka kehittyi talvella 1940-41 sangen pitk�lle. Tulevaisuus oli silti ep�varma, koska Hitler ei kertonut suomalaisille suunnitelmistaan. H�nh�n koetti salata aikeensa Stalinilta viime hetkeen saakka.
Saksaan tukeutuminen merkitsi luopumista puolueettomuudesta, ja siit�h�n Suomen johtomiehi� on moitittu. Suomi oli kuitenkin pyrkinyt 1939 vilpitt�m�sti pysym��n puolueettomana, ja oliko Stalin kunnioittanut t�t� pyrkimyst�? Puolueettomalta ei siis kannattanut yritt�� uudelleen; j�ljet pelottivat.
Stalinia valtaosa kansaamme piti talvisodan j�lkeen naapurina, jonka talutusnuoraan maa ei saanut miss��n tapauksessa joutua. Etenkin Baltian maiden kohtalo kauhistutti. Hitlerist� ja natseista eli kansallissosialisteista Suomessa ei pidetty enemp�� kuin ennenk��n, mutta he tekiv�t suurimmat rikoksensa vasta my�hemmin. Saksan sotavoimat olivat osoittautuneet eritt�in vahvoiksi, nneuvostoarmeija taas aika tehottomaksi.
Niin sanotun v�lirauhan ajan avaimina ovat siis talvisota ja Moskovan rauha. Niist� Suomen johtomiehet olivat saaneet sen kokemuksen, joka johti heid�t tukeutumaan paremman puutteessa Saksaan, jotta s�ilytett�isiin maan itsen�isyys ja tietty m��r� omaa toimintakyky�.
Kun t�m� politiikka johti Suomen uuteen, 1941-44 k�ytyyn sotaan Neuvostoliittoa vastaan, syy ei ollut maamme johtomiesten vaan Stalinin, joka oli hy�k�tty��n Suomeen 1939 riist�nyt t�rke�n osan maasta ja saattanut Suomen itsen�isyyden kuolemanvaaraan. T�m�n ovat todenneet paitsi suomalaisia historiantutkijoita muun muassa norjalainen professori Hans Peter Krosby ja ven�l�inen tohtori Viktor M. Holodkovski, joka erotettiin 1981 Neuvostoliiton tiedeakatemiasta. Holodkovskin kirjoitus jatkosodan syist� julkaistiin 1991 suomeksi sarjassa Historiallinen arkisto.
Toukokuussa 1941 Saksan ja Neuvostoliiton sota k�vi aivan ilmeiseksi, ja varmaa oli sekin, ett� Suomi joutuisi siihen mukaan. Usein on selitetty Stalinin aloittaneen jatkosodan m��r��m�ll� ilmavoimansa pommittamaan Suomea, mutta kun Pohjois�suomessa oli viisi saksalaista divisioonaa valmiina hy�kk��m��n Ven�j�lle, Stalin piti t�ydell� syyll� Suomea vihollismaana. Toisaalta tilanteiden analysointi osoittaa, ett� jatkosota johtui suoranaisesti ja v�ist�m�tt� talvisodasta.
Suomen johtomiehet ymm�rsiv�t hyvin, ett� kun Hitler veti Suomen kuiville ��rimm�isest� vaarasta, h�n teki sen yksinomaan oman etunsa vuoksi. Kev��seen 1941 saakka t�ytyi ottaa huomioon sekin mahdollisuus, ett� Hitler tekisi uudet kaupat Stalinin
kanssa voidakseen yritt�� maihinnousua Englantiin. Jos Suomi olisi noudattanut jollain tavoin kaksinaamaista politiikkaa ja koettanut v�ltt�� sitoutumista Saksaan, Hitler olisi voinut tavoitteita muuttaessaan myyd� maamme uudelleen Stalinille. H�n ei suinkaan ollut suojelusenkeli, ei edes joulupukki. Muodollista liittoa Saksan kanssa Suomi ei kuitenkaan tehnyt.
Kuten Krosby ja Holodkovski ovat osoittaneet, Suomen johtomiehet tekiv�t 1940-41 ainoan ratkaisun, joka saattoi pelastaa maan itsen�isyyden toisen maailmansodan myrskyist�. Jos olisimme j��neet odottamaan k�det ristiss�, mit� tapahtuisi, joko Saksa tai Neuvostoliitto olisi ryhtynyt miehitt�m��n Suomea, luultavasti molemmatkin.
Olisimme siis joutuneet sotaan sekavassa tilanteessa, kaiketi my�s erimielisin� ja vailla omaa toimintasuunnitelmaa. Seurauksena olisi ollut v�hint��n yht� paha katastrofi kuin Virossa. Mahtaako joku ep�ill� t�t�?
Jatkosodassa, jonka synty� t�m� nimitys kuvaa t�sm�llisesti, suomalaiset valtasivat ensin takaisin Moskovan rauhassa 1940 menetetyt alueet. Sitten miehitettiin suuri osa It�-Karjalaa. Kun hy�kk�ys sinne aloitettiin, Mannerheim puhui hallitukselta kysym�tt� p�iv�k�skyss��n Karjalan vapauttamisesta ja "suuresta Suomesta".
Olisi ollut viisaampaa todeta, ett� kun sotaan oli jouduttu, oli strategisesti v�ltt�m�t�nt� miehitt�� alue, josta oli talvisodan aikana suunnattu Suomeen ��rimm�isen vaarallinen hy�kk�ys, heti alkuun 20 vahvan divisioonan voimin.
Eduskunnassa ei keskusteltu kertaakaan Suur-Suomesta. Muuten siit� puhuttiin aika paljon, mik� ei ollut kovin realistista. Toisaalta Suomen laajentumisesta vain haaveltiin, kun taas Ven�j�� oli todella laajennettu jo 1940 Suomen kustannuksella. Kun armeijamme oli sitten vallannut Aunuksen ja osan Vienan Karjalaa, eteneminen pys�ytettiin.
Hitlerin vaatimuksista huolimatta Suomi ei ahdistanut Leningradia eik� katkaissut Muurmannin radan it�ist�, Ven�j�lle elint�rke�� haaraa. Saarrettu Leningrad j�i saksalaisiltakin valloittamatta, kun Suomesta ei hy�k�tty Nevan kaupunkia vastaan. Tavatessani professori P. E. Schrammin, joka oli my�s Hitlerin p��majassa palvellut kenraali, kysyin oliko siell� ajateltu, mit� t�m� Suomen pid�ttyminen merkitsi. Muutaman ryypyn ottanut Schramm loi minuun leimuavan katseen ja �r�hti: "Ja, wir haben es gedacht!"
Mannerheimia on moitittu laiminly�nneist�, jotka aiheuttivat Englannin meille itsen�isyysp�iv�n� 1941 antaman sodanjulistuksen. T�m� p��ministeri Winston Churchillin toimenpide johtui siit�, ett� h�n pelk�si Stalinin tekev�n erillisrauhan Saksan kanssa. Oli naiivia kuvitella, ett� nimenomaan sodan julistaminen Suomelle olisi torjunut t�m�n vaaran, mutta Churchillin jalat eiv�t pysyneet aina maassa.
Sodanjulistus ei riippunut siit�, mit� Mannerheim teki tai oli tekem�tt�, vaan syyn� oli Churchillin k�sitys, ett� Englannin piti olla n�yr�� poikaa ainoaa liittolaistaan kohtaan. Washington ei julistanut sotaa Suomelle, vaikka Yhdysvallat joutuivat p�iv�� j�lkeen meid�n itsen�isyysp�iv�mme mukaan toiseen maailmansotaan Japanin hy�kk�yksen johdosta.
Ennen jatkosotaa ja sen alkuvaiheissa oli uskottu Saksan voittavan Neuvostoliiton, ja se oli tehnyt Suomen ratkaisun verraten yksinkertaiseksi, mutta t�m� arvio osoittautui sodan jatkuessa v��r�ksi. Tuulen k��ntyess� Suomi alkoi kylm�sti korjata kurssia. Jo 1942-43 n�kyi, ett� johtomiehemme eiv�t olleet halunneet auttaa Saksaa vaan k�ytt�� t�t� maata Suomen pelastamiseksi.
Kev��st� 1943 l�htien Suomen hallitus tunnusteli erillisrauhan mahdollisuuksia. Vakavia neuvotteluja k�ytiin kev��ll� 1944, mutta silloiset ehdot n�yttiv�t mahdottomilta t�ytt��, kun Saksalla oli viel� liian vahva asema It�meren piiriss�. Kovat ehdot oli varmaan tarkoitettu ansaksi Stalinin otaksuessa, ett� Suomi ei pystyisi t�ytt�m��n niit�.
Kun t�m� keino ei tepsinyt Edwin Linkomiehen hallitukseen, Stalin m��r�si joukkonsa aloittamaan kes�kuussa 1944 suurhy�kk�yksen Suomea vastaan. H�n oli luvannut syksyll� 1943 Teheranin konferenssissa Churchillille ja Franklin D. Rooseveltille, ett� Suomi saisi pit�� itsen�isyytens�, mutta t�st� huolimatta h�n yritti valloittaa maamme. Suomesta olisi tietysti tehty neuvostotasavalta, niit� kun sanottiin Kremliss� itsen�isiksi maiksi.
Suomen armeija pystyi kuitenkin pys�ytt�m��n taaskin neuvostojoukot, ja Saksa tuki puolustustamme, koska Hitler katsoi sen yh� edulliseksi. Pian h�n sai huomata erehtyneens�, koska Suomi l�hti syksyll� 1944 omille teilleen ja teki aselevon Neuvostoliiton kanssa. V�lirauhansopimus jouduttiin solmimaan Moskovan rauhan rajojen mukaan, ja lis�ksi Suomen piti luovuttaa Neuvostoliitolle Petsamon kunta J��meren-satamineen ja nikkelivaroineen.
Saman tien alkoi Moskova alkoi valmistella lopullista rauhansopimusta. Kun Suomen ��rivasemmiston piiriss� puhuttiin jo vuoden 1944 lopulla jatkosotaan syyllisten rankaisemisesta, idea saattoi olla t��ll� syntynyt, mutta tammikuusta 1945 l�htien asiaa ajettiin niin pontevasti, ett� taustana olivat varmasti ven�l�isten kehotukset. Oli hyviss� ajoin todistettava Suomi syylliseksi jatkosotaan, jottei asiasta tarvitsisi en�� puhua Pariisissa. Olisi kiusallista, jos joku muistuttaisi siell�, ett� Stalin oli puolestaan aloittanut 1939 sodan Suomea vastaan.
Koska sotasyyllisprosessi palveli n�in selv�sti Moskovan etua, en usko sen olleen olennaisesti kotimaista ty�t�. Olen lukenut t�t� varten Paasikiven p�iv�kirjaa, eik� h�n viittaa koskaan siihen, ett� se olisi ollut oikeusministeri Urho Kekkosen tai edes Suomen ��rivasemmistonkaan syyt�.
Prosessi olikin v�ltt�m�t�n sen j�lkeen kuin voittajavaltiot olivat sopineet 8. elokuuta 1945 Lontoossa t�llaisesta menettelyst� sodanaikaisten vastustajien poliittista johtoa vastaan. Suomessa se edellytti taannehtivaa, jo sin�ns� ep�normaalia lakia. Lis�ksi siin� m��riteltiin rikokseksi toimenpiteet, jotka eiv�t olleet sit� maamme oikeusk�yt�nn�n mukaan. T�m�n vuoksi, Neuvostoliiton harjoittamasta ankarasta painostuksesta puhumattakaan, kyseess� oli t�ysin poliittinen prosessi, joka vain naamioitiin oikeudenk�ynniksi.
T�st� prosessista ei tietenk��n j��nyt mit��n h�pe�� siin� tuomituille. Sen vuoksi tuomioita ei mielest�ni tarvitse kumota, mutta sen sijaan on huolehdittava siit�, ett� niiden tausta tunnetaan ja muistetaan. Muistan hyvin, kuinka katkeraa vihaa sotasyyllisprosessi her�tti enimmiss� suomalaisissa.
Stalin oli kuitenkin oppinut hieman tuntemaan t�t� kansaa. Niinp� Suomen marsalkka j�tettiin rauhaan, eik� syytetyille kunnon miehille vaadittu sellaisia rangaistuksia, jotka olisivat voineet saada suuren osan suomalaisista tarttumaan viel� kerran aseisiin.
Pariisissa pidett�v�� rauhankonferenssia odotettaessa p��ministeri Paasikivi ja ministeri Kekkonen otaksuivat jo 1945, ett� Suomen rajat eiv�t muuttuisi syksyll� 1944 m��r�tyist�. Sit� ei pit�isi yritt��k��n ainakaan l�nsivaltojen avulla.
Syyskuussa 1945 joukko karjalaisia laati adressin, joka toimitettiin Neuvostoliiton l�hetyst��n ja j�ljenn�s sitten ulkoministeri Carl Enckellille. Se sis�lsi toivomuksen, ett� Karjala saataisiin lopullisessa rauhansopimuksessa takaisin. Paasikivi joutui ottamaan kantaa t�h�n ja keskusteli asiasta valvontakomission p��llik�n Andrei Zdanovin kanssa. T�m� sanoi hallituksensa eli siis Stalinin kantana, ett� syksyll� 1944 m��ritellyt rajat olivat lopulliset.
Huhtikuussa 1946 presidentti Kaarlo Juho St�hlberg, Paasikiven kunnioittama neuvonantaja, esitti kuitenkin sen mielipiteen, ett� rajakysymykseen pit�isi puuttua Pariisissa joskin varovasti. Suomen valtuuskunnalle, jota johti ministeri Enckell, annettiin sen mukaiset ohjeet, ja konferenssin t�ysi-istunnossa syksyll� 1946 kerrottiin suomalaisten toivovan, ett� rauhanehtoja lievennett�isiin rajojen osalta.
Neuvostoliiton ulkoministerit Molotov ja Andrej Vysinski kielsiv�t istunnon j�lkeen yritt�m�st�k��n sit�. Asiaa ei sitten vietyk��n Suomen rauhansopimusta k�sittelev��n komissioon.
Paasikiven mielt� l�mmitti, ett� Englannin ulkoministeri Ernest Bevin puhui konferenssin istunnossa Suomesta yst�v�llisesti. H�n kehui meill� ennen sotaa vallinneita oloja ja toivotti "j�lleen syntyv�n ... todella demokraattisen Suomen" tervetulleeksi takaisin "rauhaa rakastavien kansojen joukkoon". T�m� kaikki osoitti sen, ett� Mr. Bevin ei lainkaan tiennyt, mit� puhui.
Suomi oli ollut my�s sotien aikana v�hint��n yht� hyv� demokratia kuin Englanti, ja rauhaa olimme rakastaneet siin� kuin brititkin, joiden ilmavoimat olivat tuhonneet Saksan kaupunkeja hirvitt�vin terroripommituksin. Suomi oli my�s puolustanut kovissa sodissa demokratiaa Stalinia, ainakin Hitlerin veroista joukkomurhaajaa vastaan.
Mutta kuinka Suomea kohdeltiin Pariisissa? My�s Englannin valtuutettu allekirjoitti sopimuksen, jossa Moskovan rauhan raja julistetaan oikeudenmukaiseksi. Tietenkin jo Stalinin arvovalta vaati t�m�n rajan tunnustamista, mutta oikeudesta puhuminen sen yhteydess� oli kuin pilkantekoa.
Pariisin rauhansopimus on yh� voimassa paitsi Suomen puolustusvoimia rajoittavaa artiklaa, jonka presidentti Mauno Koivisto totesi vanhentuneeksi. Olen jo ottanut kantaa sopimuksen johdannossa esitettyyn v�itteeseen, ett� Suomi oli vastuussa jatkosodasta: se ei pid� paikkaansa.
Rauhansopimuksen oikeudenmukaisuutta koskeva maininta taas ei toteutunut. Puhuakseni vain rajoja koskevista ehdoista ne nojautuvat siihen k�sitykseen, ett� Moskovan rauhansopimus oli perustunut oikeuteen. Erikoisen brutaalin hy�kk�yssodan p��tt�nyt sanelurauha ei tietenk��n t�ytt�nyt t�t� ehtoa.
Pariisin rauhansopimuksessa siis sinet�itiin neuvostojohtajien Suomea vastaan tekem� raskas rikos. Siit� huolimatta Ven�j�n valtiovalta yritt�� jatkuvasti olla, ik��n kuin mit��n ei olisi tapahtunut. Tosin presidentti Boris Jeltsin tuomitsi Stalinin 1939 tekem�n rikoksen jyrkin sanoin, mutta ilmeisesti h�n sai apulaisiltaan ankaran ojennuksen, koskapa h�n neuvoi tuota pikaa suomalaisia olemaan hiljaa Karjalasta.
Ep�ilem�tt� Kremliss� ajatellaan, ett� kun vain annetaan ajan kulua, suomalaiset v�hitellen unohtavat, ja mit�p� heist� muutenkaan!
Ven�j�ll� on kuitenkin sivistyneit� ihmisi�, jotka katsovat Moskovassa 1940 ja Pariisissa 1947 sanellun Suomen rajan olevan h�pe�ksi heid�n maalleen. Omasta puolestani en halua syyllist�� kansaa, jolla on satojen vuosien ajan ollut erikoisen v�h�n sanomista k�skij�ittens� menettelyyn. Kunnioitan Ven�j�n vanhaa kulttuuria ja muistan l�mpim�sti monia aikoinaan tuntemiani sympaattisia ven�l�isi�. Juuri siksi vuosien 1940 ja 1947 historiallinen v��ryys saakin minut valittamaan paitsi Suomen k�rsimi� menetyksi� my�s sit�, ett� ne ovat luoneet syv�n kuilun kahden naapurikansan v�lille.
|
|
